Missä suomalaiset ovat?

Olen käynyt peruskouluni 90-luvulla, mutta sukulaispoikien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella mikään ei ole muuttunut. Historian kirjoissa kertomus nimeltä Suomi alkaa Piispa Henrikin legendasta, jonka tapahtumia edeltävät 10000 vuotta tiivistetään yhteen sivuun. Muistan itse, kuinka yritin historiantunnilla kuvitella Suomea, johon Piispa saapuu. Maa oli luminen ja käytännössä autio. Metsän ja aavojen hankien maisemassa oli yksinäinen Lallin talo. Ihmistajunnalle on ominaista, ettei se luo mitään tyhjästä, vaan mielikuvituksella pitää olla rakennusaineksinaan edeltävää kuvastoa, jonka pohjalta uudet mielikuvat yhdistellään ja muokataan. Suomen esihistoriasta kuvallisia aineksia tarjotaan ainoastaan pikkukivoina hippusina. Kaikki vuosituhansien alati muuttuva kulttuurien monimuotoisuus, mikä nyky-Suomen alueella on aikojen saatossa vallinut, on koulukirjoista poissa. Suomalaisessa tajunnassa vallitseva tyhjiö, alueemme esihistorian kohdalla on arkeologille turhauttava. Kansalliselle minäkuvalle se on vaarallinen. Vasta rautakauden lopulta alkava Suomi-kertomus mahdollistaa näkemykset ikiaikaisesta suomalaisesta yhtenäiskulttuurista, jota tulee suojella ulkoa tulevilta muutosuhilta. Esihistorian häilyvästi täytetyt sivut suovat tunnetusti oivallista maalausalustaa äärikansallisille unelmille. Maalaustaidottomille taas tynkähistoriallisuuden kokemus tuottaa merkityksettömyyden tunnetta, joka puolestaan synnyttää muukalaisvihaa. Arvottomaksi itsensä kokevalle ihmiselle tai yhteisölle on houkuttelevaa osoittaa joku itseään vielä surkeampi porukka, itsetunnon rippeiden varjelemiseksi. Kulttuurisesta minäkuvastamme puuttuu syvyyttä, ja ohkaisen kulttuurin koetaan alati olevan vaarassa lennähtää taivaan tuuliin maapalloistumisen virtauksissa.

Esihistorian poissaolon lisäksi koulukirjojen Suomi-kertomuksessa epäilyttävää on myös sen aloituslegenda, joka maalaa selvän identiteettierottelun: Ruotsalaiset, joita Piispa Henrikin yleensä katsotaan edustavan, ovat sivistyneitä herrasmiehiä ja suomalaiset väkivaltaisia juntteja. Legendalla on alun perin haluttu tehdä erottelua kristittyjen ja pakanoiden välille, eikä niinkään ruotsalaisten ja suomalaisten, joiden tuolloinen olemassaolo identiteetteinä on ylipäätään epäselvää. Aikojen muutoksissa alkumyytit kuitenkin saavat uusia merkityksiä. Nykysuomalaisten mielikuvissa ruotsalaiset ovat aatelisia ja suomalaiset metsäläisiä, vaikka toki mielikuvia käsitellään useimmiten humoristisesti. Voimakkain nauru vapautuu suurimman taakan alta? Lallin tarina liittää metsäläisyyden mielikuviin kestävän väkivallan aineksen. Toisenlaisessa historiassa suomalaisten metsäläisyys voisi esittäytyä samanlaisina luonnonkansan mielikuvina, jollaisia kuluneet mielikuvat Pohjois-Amerikan intiaaneista ovat. Niissä tomahawkin kanssa räyhäämisen sijaan, painottuu samanistinen luontoyhteys ja viisaiden miesten vuosituhansien saatossa kasautunut tieto.

Lallin jälkeen historiankirjoissa puhutaan suomalaisista uudestaan vasta 700:n vuoden jälkeen, itsenäistymisen ja sisällisodan yhteydessä. Peruskoulussa ja lukiossa en oppinut mitään metsäsuomalaisista tai tietäjälaitoksesta. Saamelaisista esitettiin joitain lyhyitä ja sympaattisia kuvauksia, mutta heidän sorron menneisyydestään ei koskaan puhuttu. 1900-luvulle asti Suomen historia kerrotaan yleensä pitkälti Ruotsin valtakunnan sotahistoriana, jossa Ruotsin voittojen ja tappioiden esitetään olevan luonnollisesti myös Suomen voittoja ja tappioita. Viaporin antautuminen on itsestään selvästi pöyristyttävä maanpuolustuksellinen tupeksinta, eikä tapahtumaa koskaan onnistuta näkemään myönteisenä. Eikö antautumalla kuitenkin säästetty suomalaisten henkiä? Suomalaisten, jotka taas kerran olivat joutuneet sotimaan suurvaltojen käsittämättömiä, avoimen imperialistisia sotia? Mitä väliä on sillä hallitseeko suomalaisia ruotsalainen vai venäläinen yksinvaltias? Suomen sodan yleiseen kertomukseen kätkeytyy piilotajuinen oletus, jonka mukaan Ruotsi jo tuolloin edusti tulevaa demokraattista kansankotia. Usein pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehitystarinan johdonmukainen juonen kaari alkaa jo Köyliöjärven jäältä.

Suomalais-venäläisen arkeologisymposiumin illalliskeskusteluissa eräs johtavista venäläisistä arkeologeista kehotti suomalaisia kollegojaan tulemaan Venäjälle tutkimaan suomalais-ugrilaista menneisyyttä. Mies oli jo vähän niinkuin turhautunut vierailujen vähäisyydestä: ”Se on teidän menneisyyttänne!” Itse en ole niin varma, ovatko nyky-Venäjän alueen menneet suomalais-ugrilaiset kulttuurit mitenkään nykysuomalaisten yksityisomaisuutta, sillä nähdäkseni slaavilaisten levittäytyessä suomalais-ugrilaisille alueille, alkuperäiskulttuuria on sulautunut paljon erottamattomaksi osaksi myös nykyistä venäläisyyttä, puhumattakaan siitä, että alueen suomalais-ugrilaisten kulttuurien menneisyys voisi kuulua myös alueella edelleen asuville suomalais-urgrilaisille kansoille. Mietin silti, olisiko mahdollista kertoa suomalaisten historiaa suomalaisten historiana? Kertomus vaatisi jotain toisenlaista kerrontapaa, kuin mitä eurooppalaisen, suurmiesten tekoihin ja yhteiskuntia muokkaaviin suursotiin pohjautuva, historiankerronan semioottinen logiikka yleensä rakentaa. Yritän kuvitella historian oppikirjaa, jossa ruotsalaisten ja venäläisten hallitsijoiden kuvat esiintyisivät ainoastaan pienissä oheistietolaatikoissa, joissa nykyään suomalaiset tietäjäukot ja -akat joskus esiintyvät. Siirtomaavaltojen myönteisiä ansioita ei kirjassa myöskään saisi unohtaa.

Sana arkeologian välttämättömyydestä

Kun paljastuu että opiskelen muinaistiedettä vastataan paremman puutteessa: ”Se on mielenkiintoista”. Mielenkiintoinen ei riitä. Sanottaisiinko samoin silloin, jos ilmoittaisin olevani taloustieteilijä tai opiskelevani yleistä valtiotiedettä? Vallitsevaan asenteeseen kuuluu, että arkeologia ei ole sinänsä mitään välttämätöntä, mutta kuuluhan sivistysvaltioon se, että humanistitkin pääsevät vähän toteuttelemaan itseään ja arkeologisista kaivauksista saa aina kivan tunnelmakuvauksen paikallislehteen silloin, jos mitään vakavaa ei ole tapahtunut. Tunnetusti arkeologiaa käsittelevien lehtijuttujen tieteellisen sisällön kanssa toimittajat ottavat rennosti, luultavastikin sen vuoksi, etteivät koe olevansa tekemisissä oikeiden tieteentekijöiden kanssa. Arkeologian ajatellaan olevan kauniiden esineiden etsimistä maasta. Ehkä parhaimmillaan suomalaisten juurten etsimistä.

Asiantuntijat perustelevat ajan ilmiöitä muinaisuuksilla. Niin tehtiin jo muinaisuuksissa ja niin tehdään edelleen. Taannoinen lehtikirjoittaja kirjoitti rasismin olevan ihmisillä geeneissä ja aloitti perustelunsa kivikaudesta, jolloin hänen mukaansa ihmisyhteisöt liikuskelivat omissa oloissaan suhtautuen vieraisiin yhteisöihin pelokkaan vihamielisesti. Muinaistutkijat tietävät, että näin ei ole vaan maailma on ollut globaali jo kivikaudella. Taloustieteilijät saattavat kertoa mutkattomasti, että luonnontilassa ihmisten välillä vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki, vaikka usein metsästäjä- keräilijäyhteisön vaihtotaloutta saattaa kuvailla paremminkin palveluksen ja vastapalveluksen laki. Paleoruokavaliota pidetään terveellisenä. Onko vielä tutkittu, mitä ruokia paleoliittiseen ruokavalioon missäkin päin maailmaa todella kuului?

Arkeologia on tärkeää. Ellei nykyajan ilmiöiden esihistoriallisia juuria ymmärretä, nykyajan ilmiöitä ei täysin ymmärretä. Lienee yleisesti tunnustettua, että historiasta kannattaa ottaa opiksi tätä päivää ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä laadittaessa. Silloin kun mietitään, kuinka ydinjätteen loppusijoitusluolan suulle asetettavassa taulussa saadaan paikan vaarallisuus ilmaistuksi siten, että luolan suulle viiden tuhannen vuoden kuluttua eksyvä ihminen myös ymmärtää asian, on työryhmässä oltava historioitsijan lisäksi myös muinaistieteilijä. Ennenkuin rakentavaa maahanmuuttokeskustelua edes kannattaa aloittaa, olisi tehtävä selväksi, että kaikki maailman kulttuurit ovat kokoelmia muualta tulleista vaikutteista. Suomenkin alueen koko menneisyydessä on kyse maailmanverkoston välityksellä toimivasta kulttuuri- ja geenivaihdosta. Muinaistieteilijä ymmärtää tämän. Miksi hän ei kerro sitä?